Leikkauspäivä

27.11.2019 leikkauspäivän aamussa ensimmäisenä tunteena jonkinlainen kohtalolleen antautuminen. Arjessa kiinni pitävät rutiinit. Kävely koiran kanssa. Suihku ja aamukahvi. Mieskin herää aamukahville ja etätyön äärelle. Teinin vieminen kouluun. Kaikki kuten aina -- lähes. Vielä voin tunnustella nenällä marraskuun aamun kosteutta. Perheen miehet maadoittavat minut arkeen, eivät murehdi, ovat käytännöllisiä. Mies toteaa, että onneksi päästään johonkin ratkaisuun. Samaa mieltä olen itsekin, mutta minkälaiseen ratkaisuun. Harmittaa, että tilanteeni sattuu lähelle nuoreni syntymäpäivää. Arjen normaaliudessa on haikea sävy. Puolta päivää kohti lisääntyvää huolta, joka tuntuu väristyksinä kropassa. Pelkoa levinneen syövän mahdollisuudesta. Mieli etsii ratkaisuja peilistä, katse skannaa ihoa. Vastaukset ovat kuitenkin veitsen kärjellä ja patologin näytteillä mitattavia.

Hyvän muistutuksen saan Seela Sellan juuri ilmestyneestä haastattelusta Menaiset lehdessä:
"Elämästä pitää ottaa joka päivä kiinni ja keskittyä itsensä sijaan muihin ihmisiin. Mitä enemmän seuraa ja katselee muita ihmisiä ja heidän menoaan, sitä kiinnostavammaksi tulee itse. Jos kolmekymppisenä alkaa tuijottaa itseään ja miettii jatkuvasti omaa ulkonäköään tai kokoaan, sitä käpertyy itseensä ja on kahdeksankymppisenä kurttuinen, kärttyinen akka.”

Ehkä rujommallekin minulle on vielä tilaa. Enhän toki koskaan täydellinen ollutkaan. Elämän ironiaa on, että kun luulet keski-ikäisenä selättäneesi jo osan nuoren minäsi epävarmuuksista -- elämä tulee väliin. Niin aina. Nenää en olekaan vielä keksinyt murehtia.