Synkkyyskin on ok

Aamukiireet. Teini ärsyyntyy hoputtamistani. Eivät paina häntä äidin ihosyöpämurheet. Varsin tervettä. Ei tarvitsekaan. Muiden elämä ei pysähdy sairauteeni. En vielä varsinaisesti ulkoile, mutta hoidan teinin kuljettamiset kouluun ja koulusta kotiin. Askel normiarjen suuntaan. Kaikki koiran lenkit ovat toistaiseksi miehen vastuulla. Miehellä kausiflunssa menossa. Poden syyllisyyttä toimettomuudestani. Sitten kiitollisuus. Miten hoitaisinkaan kaiken jos olisin samassa tilanteessa yksin. 

Yksi vuorokausi sidosten poistoon. Mielessä on haavan liittyviä "teknisiä" asioita. Onko ihosiirre alkanut kiinnittyä odotetusti? Miltä se näyttää? Niin miltä se näyttää? Oikeastaan en haluaisi nähdäkään. Kun ei katso, mikään ei ole muuttunut. Ei niin rohkeaa puhetta. Toisille tehdään suurempiakin ihosiirteitä. Mutta minä murehdin nyt tätä. Minun kasvoni. Pohdin myös naisena olemista, mitä se lopulta on muuttuvan kehollisuuden kanssa. 

Netistä bongasin tänään myös artikkelin Syöpä ei katso asennetta Keskeisenä ajatuksena, että ihminen sairastaa ruumiin lisäksi myös mielellään. On oikeus surra sitä mitä on menettänyt tai kokee menettäneensä. Artikkeli antaa sairastuneelle vapautuksen myös loputtomasta positiivisuuden vaatimuksesta. Tämä resonoi minussa tänään. Ajatteluni synkkyydet ovat ok. Sille mitä mieli nostaa tässä kohtaa käsittelyyn on paikkansa. Toki tunnistan myös eteenpäin pääsemisen tarpeellisuuden.

Ylipäätään koen juuri nyt tarpeettomuutta. En ole hyödyksi. Lakkaan olemasta -- töissä, jopa kotona. Melkein katoan. Menetän itsenikin.