Päivä 5

Piparkakkuenkelilläkin on arpi.

Viisi päivää leikkauksesta. Mitäkö mietin? Pelottaa, ahdistaa, turhauttaa. Olo on suttuinen. Tästäkö naisesta työntekijäksi ensi viikolla. Odotan teippien ja tikkien pois saantia, toisaalta pelkään mitä alta paljastuu. Oikeastaan paraneminen alkaa vasta siitä. Haavaa pitää suojata rasvalapuilla, varjella auringolta ja kylmältä viimalta. Ei ole valmista vielä pitkään aikaan. Kroppa valittelee muitakin kipuja. Tai nyt niitä on ehkä ollut enemmän aikaa kuunnella. Olkavarren lihas on vihoitellut öisin joitakin viikkoja, itseasiassa jo leikkausta edeltävästi. Ei siis pelkkä luulovaiva. Lueskelin, että tällaista tulee yli nelikymppisille. Kaaduin joitakin viikkoja sitten koiraa ulkoiluttaessa käsivarren päälle. Olisiko se ollut alkusysäys. Kroppani päättää laittaa kaiken vaihtoon samalla kertaa. Näinköhän näen edes viisikymppisiä. Döden, döden. Otan jumppaliikkeet ja Voltaren geelin käyttöön. Niistä vaikuttaa olevan apua. Ei varsinaisesti nostatuspuhe työmarkkinoilla. Love it or list it ? LIst it! Nainen vaihtoon!

Ylipäänsä nämä sairauspohdinnat tuntuvat pyörähtävän monesti myös työn kautta. Jo ennen syöpädiagnoosia olin tullut työelämässä murroskohtaan. Hyvän työyhteisön lakkauttaminen keväällä. Kipuilua oman työroolin kanssa. Uuden etsintää, joka on edelleen prosessissa. Tyvisolusyöpä tuntuu tätä uuteen ja merkitykselliseen suuntautumista alleviivaavan.